Gary Oldmanista jälleen mestarivakooja
Gary Oldmania, 63, pidetään ansaitusti yhtenä maailman parhaista näyttelijöistä, jonka intensiivisyys kameran edessä on käsinkosketeltavaa. Oldman tunnetaan etenkin ylinäyttelemisen rajoilla tasapainoilevista psykorooleista, jotka ovat sementöineet hänen maineensa Hollywoodin suosituimpana brittipahiksena. Toisaalta Oscar-palkittu suoritus Winston Churchillina elokuvassa Synkin hetki (2017) tai pääosa Citizen Kane -draamassa Mank (2020) muistuttavat ettei Oldmanin nerous rajoitu vain uhan ja väkivallan esittämiseen.
Oldmanin juuret ovat monen brittinäyttelijän tavoin teatterissa ja sen inspiroimissa tv-draamoissa. Näyttelijän ensimmäinen merkittävä elokuvarooli löytyykin Mike Leigh’n varhaisesta tv-ohjauksesta Parastaikaa (1983), jossa Oldman esittää väkivaltaista skiniä.
Miespääosa Alex Coxin punk-rakkaustragediassa Sid & Nancy (1986) vei Oldmanin esiintymään moniin kiinnostaviin brittifilmeihin, jotka johtivat näyttelijän jenkkidebyyttiin, rankkaan sotamielisairaalakuvaukseen Pimeyden varjot (1989). Sen jälkeen Oldman vakuutti räjähtävässä psykoroolissa Phil Joanoun mestariteoksessa Koston hetki (1990), jossa Sean Penn esittää entisille kotikulmilleen New Yorkin irlantilaismafian hallitsemaan Hell’s Kitcheniin soluttautuvaa poliisia. Oldman esittää Pennin hahmon sekopäistä lapsuudenystävää. Suoritus vangitsi Oliver Stonen ja Francis Ford Coppolan huomion, jonka seurauksena Oldman sai Lee Harvey Oswaldin roolin JFK:ssa (1991) ja nimiosan Draculassa (1992).
Coppolan goottiooppera nosti Oldmanin kerralla Hollywoodin brittitähtien kermaan, jolle tarjotaan yleensä viktoriaanisia pukudraamoja. Ne eivät kuitenkaan puhutelleet Oldmania, joka esitti seuraavaksi rastakriminaalia Tony Scottin ohjauksessa True Romance (1993) ja tuhon tielle päätyvää korruptiokyttää Peter Medakin loistavassa noir-rikostrillerissä Romeo is Bleeding (1993). Hurja linja jatkui Luc Bessonin Leonissa (1994), ja myös rooli riutuvana Beethovenina teki vaikutuksen periodidraamassa Ikuinen rakkaus (1994). Ylilyönteihin kuuluvat puolestaan avaruusroisto Zorg Bessonin scifikalkkunassa Viides elementti (1997) ja USA:n presidentin kaappaava kommariterroristi Wolfgang Petersenin (Das Boot) jättibudjetin b-leffassa Air Force One (1997).
Hannibalin (2001) voi katsoa päättäneen Oldmanin kultakauden ikimuistoisissa konnarooleissa, vaikka joukkoon voidaan vielä laskea Sirius Mustan osa Harry Potter -leffoissa sekä roistojengin johtaja Hughes-veljesten Mad Max -tyylisessä toimintatrillerissä The Book of Eli (2010). Oldman pääsi myös pitkästä aikaa hyvien puolelle, kun Christopher Nolan kiinnitti ihailemansa näyttelijän poliisipäällikkö Gordoniksi Batman-elokuviin.
Yksi Oldmanin parhaista rooleista nähtiin lopulta Tomas Alfredsonin (Ystävät hämärän jälkeen) ohjauksessa Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011), joka hakee vertaistaan vakoojatrillereiden joukossa. John le Carrén romaaniin pohjaava elokuva antoi Oldmanille tilaisuuden esittää le Carrén kuuluisinta luomusta, mestarivakooja Smileya, joka jäljittää myyrää omiensa joukosta. Rooli toi näyttelijälle pitkään kaivatun Oscar-ehdokkuuden parhaasta miespääosasta.
Oxfordilaiskirjailija Mick Herronia on tituleerattu le Carrén ja Len Deightonin perilliseksi, joka jatkaa brittiläisen vakoojaproosan vahvaa perinnettä. Herronin maine perustuu etenkin Jackson Lamb -romaaneihin, jonka kymmenes osa ilmestyi tänä vuonna.
Sarja kertoo ilkeän ja juopottelevan mutta vakoojana briljantin Jackson Lambin johtamasta MI5:en kaatopaikasta, jonne tehtävänsä ryssineet agentit on siirretty hanttihommiin. Yhteistä ”luupäille” on menetetty luottamus. Toinen yhdistävä tekijä on, että he haluavat päästä takaisin entisiin tehtäviinsä, ja ovat sen vuoksi valmiita jopa yhteistyöhön keskenään.
Apple TV+ -palvelulle tuotettavan Slow Horses -sarjan kuvaukset alkoivat marraskuussa Lontoossa. Pääosaa esittävän Oldmanin lisäksi sarjassa nähdään Olivia Cooke, Jonathan Pryce, Kristin Scott Thomas ja Jack Lowden. Sarja sisältää 12 tunnin pituista jaksoa, jotka perustuvat kahteen ensimmäiseen Lamb-dekkariin Luupäät ja Nukkuvat leijonat.
Oldman on sarjasta innoissaan. Vakoojagenren pitkäaikaisena fanina näyttelijä on tietoinen le Carrén vaikutuksesta Herronin kirjoittamiseen.
– On jo riittävän onnekasta saada näytellä Smileya kerran urallaan. Mutta päästä vielä esittämään Jackson Lambia, jonka luoja on le Carrén manttelinperijä, tuntuu uskomattomalta.
Gary Oldmanin näyttelijäura on täynnä kiehtovia konnia ja veretseisauttavia psykopaatteja. Näistä viiden tärkeimmän valitseminen on haastava mutta ei mahdoton tehtävä.
Oldman on uskomaton keskiluokkaisena perheenisänä, joka johtaa vapaa-ajallaan väkivaltaista jalkapallohuligaanien jengiä. Brittimestari Alan Clarken brutaali elokuva leikkaa syvälle toksiseen maskuliinisuuteen jo ennen kuin termistä edes keskusteltiin.
Oldman ottaa kauhukirjallisuuden kuuluisimman hahmon suvereenisti haltuunsa sovituksessa, joka on yksi uskollisimmista Bram Stokerin alkuperäisteokselle.
Oldmanin suoritus rujonaamaisena huumekauppiaana, joka haluaisi olla mustempi kuin yksikään kulmakunnan gangsta, kuuluu Quentin Tarantinon käsikirjoittaman mestariteoksen kohokohtiin.
Oldman päästää sisäisen psykopaattinsa lopullisesti irti pillereitä popsivana ja läpeensä korruptoituneena DEA-agenttina, joka jahtaa pientä Natalie Portmania.
Oldmanin rooli kammottavasti vammautuneena ja kostonhimoltaan mielipuolisena Mason Vergerina vetää hiljaiseksi heti Ridley Scottin ohjauksen avauskuvasta lähtien.